Vanhassa talossa on aina tunnelmansa, historiansa. Kun sitä alkaa kunnostaa, se alkaa jutella, kertoa tarinoita menneistä ajoista. Sitä pitää osata kuunnella. Se juttelee vanhoin Tex Willer -sarjakuvin, alumiinilusikoin, muumioitunein rotanraadoin, vuoden -23 sanomalehdin, kurkihirteen naulatuin markoin, vanhoin eristein, jotka joku on joskus kerännyt metsästä, kuivannut ja asettanut perhettään lämmittämään. Se kertoo tarinoita köyhistä ajoista, ongelmista, ilosta ja surusta. Ja mitä enemmän sitä tutkii, korjaa ja kunnostaa, sitä enemmän se kertoo, siihen kiintyy, siihen taloon kasvaa kiinni.
Vanhalle talolle muodostuu luonne, kun kuuntelee sen tarinoita, jututtaa naapureita, kyselee tietoa sen historiasta. Se on nähnyt elämää.
Vanhassa talossa on lämmin tunnelma, puun lämpö ja hyvä ilma. Se ei allergisoi, siellä on hyvä hengittää. Sen ikkunat eivät ole tiiviit, sitä ei pueta turhaan toppatakkiin ja se on terve asumus. Mitä vähemmän sitä on raiskattu "uusin" jutuin vuosien saatossa, sen parempi. On kallisarvoinen helmi löytää talo, jolle ei ole tehty juuri mitään ja se on säilynyt vanhassa asussaan.
Sen korjaamiseen ei tarvita välttämättä paljon rahaa. Sitä kunnostellaan mielellään itse hartiapankista, käytetään hyväkseen kaikki sellainen, mitä voidaan hyötykäyttää ja kunnioitetaan sen lähtökohtia. Se ei tarkoita, että siitä pitää tehdä museo, mutta sen voi kunnostaa kuten isoisän aikalaiset sen ovat joskus rakentaneetkin, mutta tälle vuosituhannelle. Sen kanssa käytetään mielikuvitusta.
Sitä kengitellään, korjataan runkoa, korjaillaan vauriokohtia, uusitaan vähän kattoa ja se on koko ajan olemassa kuitenkin. Siellä on tunnelma, jonka aistii vahvasti. Sen historia on koko ajan läsnä.
Mitään tällaista ei saa uuden talon kanssa, mutta kukin tekee sen, mikä on se oma kiinnostus.
Allekirjoittanut osti talon itselleen avioeron osituksessa ja homma jatkuu taas keväällä kuten tähänkin asti.
Iloista kevään odottelua kaikille!
Laura